Kaskikeiju aistii Sallassa palavan metsän – Kulotus oli jo muuttumassa katoavaksi kansanperinteeksi, mutta nyt sen toivotaan lisäävän luonnon monimuotoisuutta

Kursun suunnasta horisontissa nouseva savu näkyy jo kaukaa.

Kun metsäautoteiden labyrintti viimein vie perille pienen harhailun jälkeen ja oppaan järeämmän auton avulla, pääsee näkemään, että kyseessä ei ole valtoimenaan raivoava metsäpalo, vaan kontrolloitu kulotus.

Metsähallituksen oranssihaalariset ovat sytyttäneet palon ja valvovat sitä Sallassa Vilmanpaloaavan suunnilla läkähdyttävissä olosuhteissa. Paloalue on noin 46 hehtaaria. Kulotusjoukossa on mukana kymmenisen työntekijää.

Kulotusalue rajautuu toisella reunalla palo-ojaan ja toisessa reunassa silkkaan suohon. Yhdestä suunnasta aluetta rajaa metsäautotie.

Nyppylä on Metsähallituksen suunnittelijan Tapio Peltoperän mukaan lähes optimaalinen kulotukseen.

– Tuorekangas on hyvä maastotyyppi ja maaston muoto ja topografia on sopiva. Lisäksi kulotusalueella pitää olla menossa metsän uudistaminen, eli tässä tapauksessa kulotusalueelle on tehty sopiva hakkuu.

Kesäkuun alun lämpöaallon aikaan voimassa on metsäpalovaroitus, mikä on toisaalta järkevä keli kulotukselle. Metsäpohjassa on alkukesästä vielä kosteutta, mikä hillitsee paloa.

Tuuli on konkareiden mielestä aavistuksen verran liian navakka, mutta se on tasainen. Pahinta on, jos tuulen suunta kääntyy kesken kulotuksen.

– Sitten juostaan. Jos ei muuten saada hillintään, niin kaivetaan esimerkiksi uusi palokatko ja annetaan palaa siihen asti, toteaa Jari Kantia , joka on ollut ensimmäisillä kulotustyömaillaan jo 1980-luvulla.

Tarkoituksella tulessa. Moni eliö ja kasvi hyötyy metsäpaloista. Kuva Esa Keskinen / Koti-Lappi

Kulotuksessa käytetään nykyään moderneja välineitä. Drone-lennokilla paloaluetta voidaan tarkkailla ilmasta käsin. Kuva Susanna Tervasmäki.

Savun oli huomannut joku muukin, sillä yksi valvontalentokone lensi alueen yllä. Kulotuksesta oli tehty ilmoitukset keskeisille viranomaisille, mutta kone kävi siitä huolimatta varmistamassa tilanteen.

Ei mikään ihme, että savupatsaat herättivät huomiota. Laajat kulotukset ovat olleet muutaman vuoden säästöliekillä. Ne lähes poistuivat Metsähallituksen keinovalikoimasta 2000-luvun alkupuolella. Menneinä vuosina on kulotettu keskimäärin noin 90 hehtaaria, mutta pelkästään tälle vuodelle Metsähallitukselle myönnettiin Lappiin kulotusalueita 200 hehtaarin edestä.

Kulotusperinteen elvyttämisen taustalla ovat EU:n ja Suomen valtion linjaukset monimuotoisuuden lisäämiseksi.

Lisäksi metsäteollisuudessa vastuullisuuvaatimukset ovat muuttuneet kunnianhimoisemmiksi. Yritysten on käytännössä tuotettava kansainväliset FSC-sertifikaatit täyttäviä tuotteita. FSC:n vaatimuksissa monimuotoisuus ja kestävä kasvatus ovat keskeisiä kriteerejä.

Mitä eliöitä kulotus sitten palvelee? Suomessa esiintyy noin 40 metsäpaloista riippuvaista hyönteislajia, joista noin puolet on kovakuoriaisia. Myös monet kääpälajit hyötyvät paloista ja poltoista.

Esimerkiksi kaskikeiju käsittää jo kulotuksen aikana aistiensa avulla, että Sallassa palaa metsää ja lähtee lennähtämään kohti paloaluetta. Moni näistä lämpöohjautuvista lajeista on uhanalainen.

Paloalueiden uhanalaiset lajit ovat palanutta puuta elinympäristökseen tarvitsevia perhosia, kovakuoriaisia, luteita ja pistiäisiä.

– Lisäksi taimisto on terveempi tällaisen kulotuksen jälkeen. Heinikko ei kasva runsaana kuloalueelle ja tukahduta taimien kasvua ensimmäisinä vuosina, Peltoperä kertoo.

Hakkuualueelle on jätetty säästöpuiden metsäsaarekkeita. Niidenkin olisi aivan soveliasta palaa, tällöin muodostuisi lisää palanutta tai osittain palanutta puumassaa.

Metsähallituksen suunnittelija Jorma Holopainen Kemijärveltä sytyttää lisäkaistaletta kaasupullo selässään ja toho kädessään. "Entisaikaan sytyttämiseen käytettiin kepin päähän kiinnitettyjä koivutuohuksia", hän huomauttaa. Kuva Esa Keskinen / Koti-Lappi

Kuloalue sytytetään tuulen alta pistemäisesti. Kuva Susanna Tervasmäki / Metsähallitus.

Vaikka paikalla on Metsähallituksen kokenutta kaartia, on kulotuksen johtaminen annettu nuoremmalle polvelle. Samalla kulotukseen liittyvää tietotaitoa siirretään seuraavalle sukupolvelle.

Kulotusta kentällä johtava metsänhoitoesimies Arto Karvonen piipahtaa taukopaikalla mönkijällä ja painattaa takaisin toiselle paloreunalle.

Mönkijöiden lisäksi käytössä on muitakin moderneja apuvälineitä. Radiopuhelimet rätisevät palavan maaston ohessa. Kulotettava alue on jokaisella tallennettuna tarkkarajaisesti älypuhelimen karttasovellukseen, joten paikannus onnistuu maastossa savusta huolimatta.

Savukoskella asemapaikkaansa pitävä suunnittelija Susanna Tervasmäki lennättää dronea paloalueen reunalla. Dronen kameran avulla paloa voidaan tarkkailla yläilmoista.

– Näin nähdään myös paloalueen keskelle ja pystytään seuraamaan etenemissuuntaa.

Tältä alue näytti kulotuksen jälkeen. Aluetta jälkivartioitiin yön yli. Kuva Susanna Tervasmäki / Metsähallitus.

Peltoperä raportoi vielä kulotuksen jälkitarkastuksen jälkeen, että yhtään metsäkanalinnun pesintää ei löytynyt kulotetulta alueelta, joten siltäkin haitalta mitä ilmeisimmin säästyttiin.

Mustaksi palanut metsäpohja ei näytä varsinaisesti miltään elämää sykkivältä keitaalta.

Pian metsä nousee kuitenkin kirjaimellisesti tuhkasta.

Kulotetulle alueelle on syksyyn mennessä todennäköisesti ehtinyt asettua useampi perhonen, kovakuoriainen ja kenties käävän alkukin.

Artikkeli täydentyy myöhemmin lisäkuvilla ja -videoilla.