Paikallisuutiset

Merja Mattilan juhlapuhe Hautajärvi-päivänä ‒ ”On tärkeää, että partisaani-iskuista ei vaieta”

Sallan kunnanvaltuuston puheenjohtaja Merja Mattila toi kunnan tervehdyksen Seutulassa pidettyyn Hautajärvi-päivään 15. heinäkuuta. Päivän ohjelmassa muistettiin 15.7.1943 kylän heinäväkeä vastaan tehdyn partisaani-iskun uhreja.

”Arvoisat Hautajärven partisaanien uhrien muistotilaisuuteen osallistujat, arvoisat kutsuvieraat. Tervetuloa tähän 80 vuotismuistojuhlaan kunnioittamaan partisaanien uhrien muistoa.

Sallan kunta kunnioittaa neuvostopartisaanien iskussa menehtyneiden hautajärviläisten muistoa. Nouskaamme seisomaan ja viettäkäämme vielä kerran hiljainen hetki osoittaaksemme kunnioitusta iskussa surmansa saaneille Iisak Hautajärvelle, Herman Ossian Hautajärvelle, Maire Liisa Hautajärvelle, Aaro Kalevi Hautajärvelle ja Sande Kankaalle.

Tämän muistopuheen sanoma on osoittaa sodan mielettömyys ja se, että rauha on ainoa mahdollisuutemme.

Vuosien 1941–1944 aikana neuvostopartisaanit tekivät yhteensä 45 iskua siviilejä vastaan. Partisaanitoiminta Suomessa tapahtui lähellä itärajaa. Kohteena olivat pienet kylät ja sen asukkaat. Kaikkiaan partisaani-iskuissa on kuollut noin 180 henkilöä, pääasiassa naisia, lapsia ja vanhuksia. Iskut kohdistuivat pieniin siviilikyliin, joiden puolustuksena ja turvana saattoi olla jokunen sotilas.

Sallan alueella partisaani-iskuja tehtiin Hautajärvelle ja Niemelään sekä myöhemmin Saijalle. Näiden ja muiden lähialueen partisaani-iskujen muistot ovat yhteisinä kokemuksina sisällämme. Eräs partisaanien kohteena ollut kertoi, että vuosikymmeniä tapahtuman jälkeenkin hän metsässä kulkiessaan tähyilee aina tiheiden kuusenoksien alle ja kuuntelee kahahduksia. Katse seuraa pilkistääkö piippalakki tiheiköstä. Samoin tekevät hänen lapsensa. Tapa on välittynyt sanattomasti seuraavallekin sukupolville, vaikka näin tehdessään he eivät ole tienneet, miksi he näin tekevät.

Ihmisen muisti on pitkä. On sanottu, että väkivallan ja sotien traumat elävät meissä neljän - viiden sukupolven ajan. Ne eivät poistu vaikenemalla.

On kulunut 80 vuotta siitä, kun viisi Hautajärven kylän asukasta joutui partisaanien väijytykseen saaden surmansa tai joutuivat vangiksi ja tulivat surmatuksi.

Raakalaismainen teko on edelleen vahvana mielissämme.

Partisaanijoukot olivat saaneet käskyn vihollisen tuhoamiseksi, eikä tuhoamisessa saanut kaihtaa mitään keinoja. Partisaanit eivät kuuluneet varsinaisiin sotajoukkoihin, vaan he kuuluivat erillisiin partisaaniosastoihin, jotka raportoivat tekemistään iskuista omalle partisaanitoiminnan organisaatiolle. Nämä taas siistivät systemaattisesti partisaanien raportteja ennen kuin tallensivat niitä omiin arkistoihinsa. Totuudenmukaista tietoa muutettiin ja tapahtumia siloteltiin ja peiteltiin. Partisaanitoiminnan arkistoista on saatu jonkin verran tietoja, mutta nyt nekin ovat sulkeutuneet.

Partisaani-iskujen tarkoitus oli kylvää kauhua ja pelkoa siviilien keskuudessa. Niiden tarkoitus oli murtaa Suomen puolustustahtoa. Yleensä vahvasti aseistetut partisaanijoukot saapuivat kylien lähistöön ja seurasivat kohteen tapahtumia ennen kuin iskivät kohteeseen. Hautajärvellä 70 henkilöä käsittävän neuvostopartisaaniosaton tehtävänä oli ollut eristää ja tuhota Hautajärven kylä. Päivää ennen Kiviaavan tapahtumia Niemelän kylässä oli saatu kosketus partisaaneihin. Seuraavana päivänä he hyökkäsivät Herman Ossian Hautajärven heinäntekoväen kimppuun, tuhoisin seurauksin.

Kohtalokkaana päivänä Herman Ossian Hautajärvi lähti heinäntekoon lastensa ja rengin kanssa läheiselle Kiviaavalle. Tuohon aikaan ei ollut juurikaan peltoja ja heinää tehtiin suolta luonnontilassa olevilta niittypalstoilta. Matkaan lähti kaikkiaan yhdeksän henkilöä. Vain neljä heistä onnistui pakenemaan partisaanien käsistä. Viisi hautajärviläistä jäi sille matkalle; Iisak Hautajärvi, Herman Ossian Hautajärvi, Maire Liisa Hautajärvi, Aaro Kalevi Hautajärvi ja Sande Kangas. Neljä henkilöä heinäntekoporukasta onnistui pakenemaan partisaanien tulituksessa. Elsi, Eeva, Lilja ja Auno Hautajärvi onnistuivat pelastautumaan ja palasivat juoksujalkaa varoittamaan kyläläisiä alueella olevista neuvostopartisaaneista.

Kuusamossa oleva erillisjoukkue hälytettiin nopeasti paikalle ja se aloitti partisaanien jäljityksen. Iskupaikalle tullessaan, he löysivät Iisak Hautajärven kuolleena läheltä partisaanien leiripaikkaa.

Omaisille on tärkeää löytää omaisensa ja saattaa heidät lepäämään ikiunta omalle hautausmaalle. Partisaanien uhria etsittiin ja myöhemmin 1950 luvulla löydettiin Aaro Hautajärven ja Sande Kankaan maalliset jäännökset.

Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksen etsintäryhmä ja vapaaehtoiset ovat etsineet Herman Ossian Hautajärveä ja hänen tytärtään Mairea. Heitä ei kuitenkaan toistaiseksi ole vielä löydetty. Tältä osin jotakin tärkeää on vielä kesken.

Iskujen aikana kuin myös sotien päättymisen jälkeen on keskusteltu, jätettiinkö rajaseudun kylät yksin partisaanien armoille. On kyselty, miksi kyliin ei järjestetty parempaa sotilaallista turvaa tai ettei niitä evakuoitu. On jopa puhuttu siviilikylien suojelun laiminlyönnistä. Siihen on esitetty perusteluja sodankäynnin taktiikasta, halusta estää hysteriaa kuin myös negatiivisia vaikutuksia puolustustahtoon.

On myös esitetty arvostelua, että partisaanien uhrien omaiset jätettiin yksin niin henkisesti kuin taloudellisesti menetyksensä kanssa.

Partisaani-iskuihin on liittynyt vaikeneminen, niistä ei ole ollut sopivaa puhua ja aineistokin on ollut osin salainen. Sodan aikana vallitsi lehdistösensuuri, ja partisaani-iskuista tiedottamista rajoitettiin ja muokattiin palvelemaan puolustustahtoa. Sotien jälkeen niistä tuli kielletty puheenaihe, ja häviäjänä Suomi joutui vaikenemaan partisaanien raaoista teoista ja siviiliuhreista.

Vaikeneminen kipeästä asiasta ei pyyhi pois tapahtumaa. Surutyötä tehdään käsittelemällä asiaa. Tässä tapauksessa sitä ei juurikaan voinut tehdä edes läheisten ja kyläläisten kesken - kipuiltiin, mutta oli pakko vaieta.

Ehkä ihminen on sotimisen aikana oppinut jotakin ihmiselämän kunnioittamisesta. Kansat ovat pyrkineet löytämään ratkaisuja sodan mielettömyyteen. Useat valtiot ovat allekirjoittaneen sodankäyntiä rajoittavan Geneven sopimuksen jo vuonna 1949. Sen kolme ensimmäistä sopimusta koskee haavoittuneita sotilaita ja sotavankeja ja neljäs sopimus koskee siviilihenkilöiden suojelemista sodan aikana. Sittemmin tätä Geneven sopimusta on laajennettu lisäsopimuksilla.

Jälkeenpäin haetaan sodan osapuolia vastuuseen kansainvälisten sopimusten vastaisesta toiminnasta ja raakuuksista.

Partisaani-iskujen, murhien ja vangittujen kohtalo ja vastuukysymykset ovat vielä edelleen selvittämättä. Tosiasia on, että partisaani-iskut kohdistuivat avuttomiin siviilikohteisiin; suojattomiin naisiin, lapsiin ja ikäihmisiin. Partisaanien raakalaismaisia tekoja pidetään murhana. Suurin osa ihmisiin kohdistuvista teoista on luokiteltu murhiksi ja ihmisoikeusrikoksiksi, jotka eivät vanhene koskaan. Partisaani-iskujen tutkija, toimittaja Veikko Erkkilä kysyykin aivan oikeutetusti ” onko sotarikos rikos vasta sen jälkeen, kun sen tekijä voitetaan.”

Tämä Hautajärven partisaani-isku on sotarikos – se on isku Sallaa ja koko kansakuntaa vastaan. Sen lisäksi, että olemme menettäneet viisi omaista, viisi kyläläistä ja viisi suomalaista Hautajärvellä 15.7.1943, on turvallisuuden tunteeseemme piirretty vakavan uhkan kuva Venäjän hyökättyä Ukrainaan vähän yli vuosi sitten. Tämä tapahtuma nosti mieliimme muistikuvia omista partisaanikokemuksista niin kuin ne olisivat vasta tapahtuneet. Tälläkin hetkellä Ukrainassa lukuisat puolustuskyvyttömät siviilit joutuvat sotarikosten uhreiksi. Täytyy tunnustaa, että mielessä on käynyt, että yhtä hyvin me olisimme voineet olla arvaamattoman naapurimme hyökkäyksen kohteena. Pelko on tervettä. Se ohjaa varautumiseen ja se ohjaa myös hakemaan keinoja sotien estämiseksi ja rauhantilan ylläpitämiseksi.

Sodan kasvot ovat julmat. Se saa meidät miettimään, mitä voimme tehdä, ettei enää ikinä olisi sotia ja vastaavia iskuja siviilejä vastaa. Yksi vastaus on pitää huolta puolustuskyvystämme, varustautua pahimman varalle ja liittoutua voimakkaamman kanssa. Toinen vastaus on rauhantyö, se, että toimimme rakentavasti ja edistämme yhteiskuntiemme turvallisuutta.

Sota on tai ainakin sen pitäisi olla äärimmäinen keino kiistojen ratkaisuissa.

Kiviaavan partisaani-iskusta on kulunut 80 vuotta, ja yhä edelleen se elää tuoreena muistissamme. Meidän tehtävämme on kertoa totuus. On tärkeää, että partisaani-iskuista ei vaieta. Itseasiassa, totuus kunnioittaa parhaiten Hautajärven partisaani-iskuissa menehtyneitä Iisak Hautajärveä, Herman Ossian Hautajärveä, Maire Liisa Hautajärveä, Aaro Kalevi Hautajärveä ja Sande Kangasta.

Ei ikinä enää sotaa.

Partisaanien uhrien muistoa kunnioittaen

Sallan kunta

Merja Mattila, valtuuston puheenjohtaja”