Paikallisuutiset

Partisaani-isku toi tuskaa Hilja Hautajärven perheen elämään: ”Ajattelin, mitä veli oli joutunut kokemaan”

Rovaniemellä asuva 82-vuotias Hilja Hautajärvi kertoo elämästään, johon partisaani-isku jätti suuret jäljet.

”Tämä Seutulan talon seinällä oleva maalaus on ollut minun sisälläni siitä asti, kun partisaanit surmasivat isäni ja sisaruksiani. Olen kantanut tuskaa vuosikymmeniä, mutta se helpotti paljon silloin, kun maalasin tämän taulun Rovalassa Voimaa vuosista -kurssilla.

Maalauksessa sininen kuvaa aamua, vettä ja jokia ja sitä, kuinka kaukana perheenjäsenet olivat siellä heinäniityllä, ja punainen kuvaa partisaaneja.

Olen kirjoittanut myös elämäkerran.

Aaro-veljeni oli iskun tapahtuessa 12-vuotias, hän olisi täyttänyt syksyllä 13. Olin silloin vasta kaksivuotias, mutta olen kuullut, että hän oli oikein vilkas poika. Hän oli päässyt karkuun ja juossut jänkiä pitkin, mutta sitten partisaanit saivat hänet kiinni. Hänen luunsa löydettiin vuonna 1952. Isän ja siskon luut eivät ole löytyneet vieläkään.

Muistan kuin tämän päivän, kun Aaron luut tuotiin kotiin. Miehet puhuivat, että tätä on lyöty päähän, kun kallo on läjässä. Ajattele, mikä tuska oli, kun kauempana kuuntelin sitä ja ajattelin, mitä veli on joutunut kokemaan. Ja linnut ja muut eläimet ovat syöneet hänet sitten.

Äiti oli tehnyt Aarolle puseron paksusta kankaasta, ja siitä oli jäänyt maatumatta vuosien jäljiltä paksu rinnus, jossa napit olivat.

Oli myös kauheaa, että Aaron vähäiset luut pantiin vain jonkun hautaan siihen sivuun, eikä ollut arkkua. Jokin taho olisi halunnut tutkia niitä monen kymmenen vuoden päästä, mutta missään ei ollut tietoa, minne hänet tarkalleen on haudattu.

Suru piti kantaa yksin

Me sisarukset emme koskaan puhuneet mitään näistä asioista keskenämme ennen kuin nyt viime vuosikymmeninä. Niin monta kertaa kuin menin nukkumaan, murrosikäinen nuori, niin aina piti itse surra peitteen alla.

Emme näyttäneet äidille surua, vaikka koimme sitä. Emme halunneet lisätä hänen murhettaan. Olen kasvanut siinä vuosia, eikä äidin paha olo mennyt koskaan pois.

Kun jostain löytyi kalloja tai luita ja äiti kuuli sen, itku alkoi taas: onko ne meidän?

Tuntui, että tapahtuma erotti meidät jollain tavalla muista kyläläisistä. Meidät hyväksyttiin joukkoon, mutta jollain tavalla se erotti meidät muista.

Perheemme ei saanut kuoleman jälkeen avustuksia vaan vasta pitkän ajan päästä, kun isä ja sisarukset oli julistettu kuolleiksi. Mitään henkistä apua silloin ei ollut tarjolla.

Olen kuitenkin ihmetellyt, miten surun voi kääntää voimavaraksi: Minä pystyn, minä elän. Olen kovasti harrastanut ja ollut kanssakäymisissä ihmisten kanssa. Sodan jälkeen joka talossa oli paljon lapsia, ja kylässä oli paljon toimintaa. Olen tehnyt paljon käsitöitä, ja harrastan liikuntaa.

Minulla on ollut kaikesta huolimatta vahva itsetunto ja olen ajatellut, että minä pärjään. Olen oppinut pienestä asti, että pitää itse yrittää ja tehdä. En kuitenkaan halua mielellään olla näkyvillä, vaan olen mieluummin jonossa aina viimeisenä.

Vuonna 1990 muutin Rovaniemelle ja sain töitä terveyskeskuksesta laitossiivoojana.

Minulla on kolme aikuista lasta: kaksi poikaa ja tyttö.”