Paikallisuutiset

Pekka Juntin Soratien päästä -novelli: Isosisko

Nämoon seittemännet hautajaiset kymmenen vuen aikana. Mie olen istunut tässä etupenkissä papin vasemala puolen ja rämissy menehmään. Vilho, Antero, Pikku-Liisi, Veikko, Kaisa, Jussi ja nyt Pentti. Sinne se sisarusparvi mennee, minun rakhaat, manan maile, Jumalan tykö, matojen syötiksi. Jokhainen uskonsa mukhaan.

Antero oli vasta alun toista vuotta ko mie aloin hoitahmaan sitä. Äiti oli millon missäki. Kirnusi ja kuto, lypsi ja lapatti. Meni ja tuli ko tuulispää pirtin ovesta sisäle ja ulos. Sitte tuli Vilho ja Kaisa. Pikipäiset kaksoset synty kirsimaahan. Net olit koko ajan räkä nokassa ja huusiva ko pistetyt koko ensimäisen talven. Mie keijasin ja pesin, lellitin ja ruokin.

Siinä se meni minun lapsuus. Kläppiä hoitaessa. Sisaruksia paijatessa. Järkenä ollessa.

Ja sitä on Jeesus siunakhoon riittäny. Mie luulin, että ko mie kotoa lähen, saava penikat jäähä Herran halthuun. Mutta mitä sitä hulluja. Koko elämän molen niitten perhään saanu kattoa. Ko on tullu ero, net on tullu minun ovele parkuhmaan. Ko net on tulheet kipeäksi, mie olen niile mustaviinimarjamehua lämmittäny. Ko net on seohneet viinapäissään, molen pyssyjä keräny pois ja huutanu perkelettä ja Jumalaa vuorotellen, että asettuisivat.

Pikku-Liisi kuoli ensin. Syöphään muutamassa kuukauessa neljänkymmenen iässä. Mie sitä hoi'in ja laitoin, juotin rasvasta piimää ja puhuin mukavia. Velipojat joit surhuunsa viinaa, Kaisa soitti joskus Espoosta ja kysy miten teilä mennee ja mie sanoin, että oikein hyvin. Me ei pojat surra ennenkö meillä on vainaja.

Liisi meni toukokuussa, niinko oli tullukki. Maassa paksu kirsi ja Liisilä räkä nokassa. Silloin mie istuin ensimäisen kerran tähän penkhiin ja mie päätin, että ko mie olen kerran net ristiksi ottanu, mie hoian net lophuun asti. Hoian vaikka mikä olis. Minun elämäntyö on ollu pittää tämä porukka jalkheila. Saatan mie vissiin net auttaa hauthaanki. Mitä mulla on muutakhaan, kelottuhneela ämmänräähkälä.

Mitä mulla on muutakhaan, kelottuhneela ämmänräähkälä.

Olen hunteeranu kirkonpenkissä kaikenlaista. Paljon muutaki ko vainajia. Ei niitä voi miettiä koko aikaa, sitähän halkeaa surhuunsa.

Mie olen miettiny, että miltäkhään vitikon heimoihmisestä tuntus nähjä ensi kertaa meän kirkot. Niin täälä olhaan laupiasta ja kunnollista ja kuitenki jokhaisen temppelin seinälä roikkuu kuivunu äijänraato. Siinä killuu kristus ko kuivaliha maaliskuussa äijivainaan talonpäässä. Niin olhaan muka sivistynyttä ja eikö kaikki veisut kerro verestä ja tuskasta. Uskothaan, että oli se sitten hyvä, että ukkoriepu roikutethiin hengiltä ko sen kuolema varmistaa muittenkin elämän. Kyllä kattos vitikon ihminen, että hulluja nämät on. Tuumais, että kyllä mekki vetelemmä raakaa lihhaa makheissiin suihin ja uhraama elukoita jumalille, mutta emmä met senthään näin pörröjä olla.

Nämät ollu vistoja päiviä. Kuolemhmaan ei meinaa tottua milhään. Se tullee se ikävä ja semmonen kaipuu aina vain. Sitä piti rämistä Veikon takiaki silmät helläksi, vaikka jos met rehelisiä olema, niin turhaa met rääkyimä. Paska se oli koko mies. Ei se parantunu, vaikka mie sitä kläppinä vetelin pitkin korvia. Sillä oli paha silmä ja sen mukhaan sen elämä meni. Se sutkasi ja joi. Löi kläppiänsä viinapäissään. Tappaa se ois pitäny jo aikaa sitten. Onneksi Rita viimen tajusi pukata sen klapikonheesseen, vaikkei se mithään myönnä.

Papit on laitaa lukien maakareita puhuhmaan. Aina löytävät sopivat lohutuksen sanat. Net puhhuu vaikka paskasta kultaa. Niin oli Veikkoki hieno mies kuollessaan, jonka harmi kyllä Jumala halusi jo nyt tykönsä. Ei se uskossa kuollu, mutta met toivoma, että Jumalan tykö hänki vielä pääsee. Semmosia se selvitti ja mie rääkyin ko niissä sanoissa oli se tietty lohtunsa.

Tuumais, että kyllä mekki vetelemmä raakaa lihhaa makheissiin suihin ja uhraama elukoita jumalille, mutta emmä met senthään näin pörröjä olla.

Jaha. Pappi viittelöi, että on minun vuoro. Häätyypä lähteä viehmään Pentille viiminen tervehys. Sitte käymä hauala veisaamassa ja ei muutako seurakuntatalolle lohisopan syönthiin. Toivottavasti net on tajuhneet hommata Eilalta rieskat, että sattus leiphään vähän makuaki. Ko kahvit on juotu, son taasen rasti ruuthuun. Mulla on enhää kahet hautajaiset jäljelä. Sen jälkheen mie saan keskittyä rauhassa omhiin hautajaishiin.