Paikallisuutiset

90 vuotta: Niilo Hautajärvi on nähnyt sota-ajan ja evakkotien – hänen tarinansa kertovat Suomen kohtalonhetkistä ja jälleenrakentamisesta

90-vuotisjuhliaan itsenäisyyspäivänä viettävä Niilo Hautajärvi on tarinankertoja vailla vertaa. Kuolajärvellä vuonna 1931 syntyneen miehen elämässä kerrottavaa riittää.

Kemijärveläinen Niilo Hautajärvi

Talvisodan syttyessä 1939 Sallan kylien väki joutui evakkotielle. Niilo oli silloin alle kymmenenvuotias.

– Meidänkin perhe sai määräyksen lähteä evakkoon. Leusjärveltä mentiin Hautajärven kylään. Iisakki Uutelan kaupasta mieleeni jäi setolkat, valjaat ja suittet, jotka oli laitettu hirsiseinään kiinnitettyihin tappeihin. Rinkilätkin olivat naruihin laitettuina seinätapeissa.

Hautajärveltä lähdettiin sekajunalla eli 17 matkustajapaikalla ja lavalla varustetulla autolla Kemijärvelle Särkelän kansakoululle. Tavaroita ei ollut juurikaan mukana. Nukuttiin lattialla ja odoteltiin evakkojunan lähtöä.

– Koulua lähellä olleessa kaupassa kauppiaana oli vanha pappa.

Niilo muistaa, kuinka kauppias antoi lapsille Eri-Kiva -karamelleja. Niitä mainostettiin hiihtäjäin ja talviurheilijain karamelleina, joiden maku oli hieno. Karamellit maistuivat varmasti makoisilta evakkolapsen suussa.

Viimein päästiin junaan, jonka määränpäästä ei kerrottu evakoille mitään. Kylmässä härkävaunussa värjöteltiin. Kaminan lämpö ei yltänyt jokaiseen nurkkaan.

Juna seisahtui Torniossa Kaulinrannalla.

Asemalla puhuttiin pakkasen paukkuvan neljänkymmenen lukemissa. Hautajärven perhe sai evakkopaikan talosta, jossa asui iäkäs lapseton aviopari.

– Suksilla laskettiin Tornionjoen jäälle. Hiihdettiin kerran joen yli Ruotsin puolelle. Eräässä mökissä mummo tarjosi meille näkkileipää. Se oli kuminanmakuista, sitä oli vaikea syödä, enkä ole sen jälkeen sitä enää syönyt. Niin, eihän me tiedetty, että Ruotsin rajan yli ei saa mennä. Luulimme menevämme kylään kuin naapuriin. Tullimieshän sinne lopulta tuli. Käski takaisin Suomen puolelle. Tulolatua myöten hiihdettiin takaisin, eikä meille mitään rangaistusta tullut.

Talvisota päättyi 13.maaliskuuta 1940. Evakot palailivat kohti kotikontujaan, kun aurinko sulatteli jo hankia.

– Me tultiin ensin Auttiin sieltä Kemijärven puolelle Luusuan kylään Neitikosken niskalla olleeseen taloon. Kemijoessa oli silloin valtava jäänlähtö. Saunan taakse kasautui valtavat jäätelit. Sauna pysyi kuitenkin paikallaan.

Luusuasta matka jatkui laivalla Räisälään ja edelleen kotia kohti.

– Meidän talo oli jäänyt polttamatta. Kylän muita taloja oli tuhoutunut, naapuritalonkin parinsadan metrin päässä.

Partisaanit hiiviskelivät kylän liepeillä

Rauhanaika jäi lopulta varsin lyhyeksi. Uuden sodan syttymisestä liikkui huhuja, jotka kävivät todeksi silloin, kun JR12 eli jänkäjääkäreiden joukot marssivat alkukesästä 1941 Leusjärven kylän läpi kohti itää valmistautumaan muiden suomalaisjoukkojen kanssa hyökkäämään yli Moskovan rauhan rajan.

Jatkosodan vuosina saksalaisilla oli Hautajärven kylässä tukikohta. Siellä Niilo vieraili monta kertaa.

– Isäni oli taitava metsästäjä ja hyvä ampuja. Hänen ampumiaan maalintuja vein repussa saksalaisille. Heiltä sain palkkioksi suklaata, marmeladia ja kaikenlaisia herkkuja.

Leusjärvi ja muut lähikylät olivat kotirintama-aluetta. Arki ei kuitenkaan ollut rauhaisaa.

Nuorimmat lapset sekä äidit olivat evakossa Kemijärven Räisälässä. Isä ja Niilo huolehtivat heinäteosta, vanhempi sisar hoiti karjaa.

Partisaaniryhmiä hiiviskeli kylien liepeillä eikä iskuilta vältytty.

– Hautajärven Kiviaavalla partisaanit tappoivat heinätekijöitä. Partisaaneja piti meidänkin pelätä, sillä luonnonheinäniittymme olivat vajaan viiden kilometrin päässä Latvalammella ja Sarvipurolla. Isä sai puhuttua kaksi sotilasta mukaan heinäntekoreissulle. Sotilaat vahtivat latojen katoilla, että me saatiin heinät tehtyä.

– Aurinko paistoi komeasti, kun naapurin pojan kanssa lähdettiin käymään katiskalla. Kesyt hanhet seurasivat venettä. Oltiin suunnilleen puolivälissä järveä, kun savu pöllähti Niemelän kylän suunnalla.

Partisaanit olivat räjäyttäneet siellä maantiesillan. Käännyttiin takaisin ja hanhet seurasivat perässä.

Jatkosota päättyi syksyllä 1944. Itäisestä Lapista jouduttiin jälleen evakkoteille.

– Siskon kanssa talutettiin yhden pitkän päivän aikana lehmät Leusjärveltä lähes 60 kilometrin päähän Kemijärven Joutsijärvelle. Kuusamontien ja Sallantien risteyksen kulmauksessa oli niitty, jossa haka oli ihan täynnä lehmiä. Sinne mekin lehmät jätettiin.

– Jouduttiin odottamaan kaksi päivää ennen kuin saatiin lehmät junaan. Härkävaunussa taas oltiin, heinien keskellä makoiltiin ja lehmät kiinni vaunun laidoissa. Evakkojuna liikkui pysähdellen, jopa melkein vuorokausi jouduttiin sivuraiteella odottamaan, kun saksalaisten liikenne meni edelle. Viimein tultiin Kälviän rautatieasemalle. Lehmät otettiin junasta, ja matka jatkui Kaustisille evakkotaloon. Lehmiä ei tarvinnut enää taluttaa kun saatiin kyyti.

– Isä ajoi hevosella Leusjärveltä Kaustisille. Hevoselta meni kahdet kengät matkan aikana. Kaustinen on hevospitäjä. Osuuskaupan pihalla isän hevosta kehuttiin komeaksi.

Paluu kotiin

Vuoden 1945 puolella evakkoväki sai vihdoinkin lähteä pohjoiseen.

– Ajettiin Kangas Väinön kanssa hevosilla evakkoon mukaan otettuja tavaroita kuormassa mukana Siikajoelle, kun tuli se täydellinen auringonpimennys. Pysäytettiin hevoset. Meni pimeäksi ja linnut heittivät laulamasta. Pysähdyksissä oltiin sen pimennyksen ajan.

Harvinainen täydellinen auringonpimennys tapahtui 9.heinäkuuta 1945 noin kello 16. Suomessa pimennysvyöhykkeen leveys oli noin 85 kilometriä Kokkolasta Valamoon, ja pimennys kesti noin minuutin.

Siikajoella pysähdyttiin erääseen taloon ja tehtiin heinät. Isot lohet hyppäsivät joessa.

– Junalla tultiin Oulun Pateniemeen. Siellä hevonen ja lehmät lastattiin puukaasuautoon. Isot mäet hidastivat matkantekoa Taivalkoskelle. Kun tultiin Kuusamoon, niin pysähdyttiin pintalaudoista tehtyyn kanttiiniin hetkesi. Kanttiinista sai korviketta ja mehua.

Kuusamosta Leusjärven suuntaan liikuttiin varovasti miinavaaran takia. Vetäytyneiden saksalaisten tekemiä tuhoja näkyi matkan varrella.

Niilo lähestyi kotikylää isän ja äidin kanssa. Perheen muu väki jäi vielä evakkoon Siikajoelle.

– Kotikylässä kaikki oli poltettu. Kaksi palomuuria romahtanut, vain pirtin piippu oli pystyssä ja piisi ehjänä.

Elämän syrjään tarrattiin kiinni rakentamalla aluksi kota. Sarkaladosta saatiin rakennustarpeita hevosen ja lehmien suojaan.

– Isän kanssa mentiin jo seuraavana päivänä Karhujärventien varren palstaan. Isä kaatoi ja minä hevosella hällään ajoin puut väliaikaisen asunnon rakentamispaikalle. Siellä puut vestettiin, ei rakennettu pyöreistä puista.

– Isä ja äiti nukkuivat kodassa. Minä nukuin ehjäksi jääneen kellarin eteisessä. Peittona oli lampaanvillaista tehty täkintapainen rouko.

Jouluksi 1945 tuli muu kotiväki Leusjärvelle, kun kodasta oli päästy väliaikaiseen asuntoon.

– Talvella tuisku tukki Karhujärventien, ettei sitä voitu käyttää. Vesivaltio kysyi minulta alanko tekemään jäätietä yli Leusjärven. Minä rupesin sitä tekemään, tien reikiä jäähän, sankolla kannoin vettä ja tikotuksen laitoin tiemerkeiksi. Semmoista se silloin oli, ei sitä paljoa kyselty ikää eikä muutakaan. Kouluakin olin ehtinyt käydä vain muutaman vuoden.

Väliaikaiset asunnot olivat nimensä mukaisesti vain välivaihe pysyvään asumiseen. Jokaisella oli kova kiire uuden talon ja muiden rakennusten rakentamistöihin.

Hautajärven suunnalla jälleenrakentaminen alkoi talvella sahapuiden ajolla Urriaavan takimmaisista metsistä.

– Maitopullo pantiin sukkaan ja evääksi näkkileipää ja voita. Aamukuudelta lähdettiin, että seitsemältä päästiin kaatamaan. Hiihtomatkaa oli toistakymmentä kilometriä. Justeeria ja pokaa käytettiin. Illalla tultiin märkinä ja kinttaat jäässä takaisin. Onneksi se savotta kesti vain vähän toista viikkoa.

Sahapuut sahattiin hirsi- ja lautatavaraksi.

Perheen uusi kotitalo rakennettiin entiselle paikalle, mutta tien toiselle puolelle.

– Minä ajoi soran ja tein tiilet heti keväällä. Isän kanssa oltiin sitten rakennuksella vänkäreinä, tehtiin ja kannettiin laastit sekä tiilet. Muurarit tulivat muualta. Talo ja muut rakennukset kohosivat saksalaisten tuhoamien rakennusten paikalle.

– Se oli työntäyteistä aikaa. Ojitin 14 hehtaaria sarkaojia meille. Vielä iltatöinä kävin kaivamassa ojaa talvisodan invalidille.

– Menin armeijaan 1951 Kemijärven Peltojärvelle rajavartiostoon. Komppanianpäällikkö Martti Huhtala kysyi, onko hevosmiehiä. Sanoin olevani. Minut määrättiin ajamaan Kemi Oy:n lahjoittamat puut Kemijärven hyppyrimäen työmaalle.

– Kemijärveltä sain komennuksen ajamaan Savukoskelle Kemihaaran vartioasemalle rakennuspuita. Pojille laitoin ruokaa. Valinnanvaraa ei paljoa ollut. Potutkin paleltuivat kun matka Kakkisesta Kemihaaraan kesti pari päivää ja välillä piti yöpyäkin. Lihapurkkiruokaa, makaronia ja suolasilliä syötiin. Iltasaikat juotiin kello 21 aikoihin.

"14 metrin karhukettinki ylti juuri ja juuri kuorman ympäri"

Armeijan jälkeen Niilo jatkoi ojien kaivamista ja jälkitöiden tekemistä metrimaksulla. Vuonna 1953 Sallan yhteismetsä hakkasi Oulangan lohkossa. Ajokortin hankkinut Niilo rupesi ajamaan muun muassa Parkkisen Jussin autolla puutavaraa.

– Oulangan hakkuista ajettiin puut Kemijärvelle Suomulahteen ja Joutsijärvelle. Autossa oli heikosti tehoja ja huonot jarrut. Kuormat olivat isoja, 14 metrin karhukettinki ylti juuri ja juuri kuorman ympäri. Henkensä kaupalla ajettiin. Liipejäkin eli ratapölkkyjä ajettiin.

– Hankin liikenneluvan ja aloitin autoilijan uran syksyllä 1955. Ensimmäinen työmaa oli Sarvivaaran tie. Siinä olikin työtä, kun kuskeja ei ollut. Ajossa muistaakseni 12-13 autoa. Aluksi ajettiin kolmivuorossa ja myöhemmin kahdessa vuorossa, koska rintamamiestiloille piti saada tie pian. Viikkoon en ehtinyt käymään kotona. Auton hytissä yritin torkahtaa parisen tuntia eli samoilla silmillä ajettiin päivästä toiseen. Nautasikapurkista syötiin ja piimää tai maitoa juotiin. Lauantaina kahteen asti ajettiin, ja sunnuntaina aloitettiin aamukymmeneltä. Kotona ei ehtinyt juurikaan käymään.

Niilo ja Laila os. Kurtti solmivat avioliiton vuonna 1955. Perheeseen syntyi kolme lasta. Aluksi asuttiin Niilon kotitalon yläkerrassa. Omaan taloon muutettiin vuonna 1959. Niilolla oli sen verran paljon ajohommia, ettei hän juurikaan ehtinyt taloa rakentamaan.

– Yöaikaan ehdin kellarille kaivamaan montun.

Kemijärven sellutehtaan aloitettua Niilo sai solmittua Veitsiluoto Oy:n kanssa puunkuljetussopimuksen. Hän ajoi puutavaraa tehtaalle 19 vuotta.

Vakuutusalalle Niilo siirtyi 1970-luvun alussa, tarkalleen 1.heinäkuuta 1973. Yhtiön nimi oli Autoilijat Vakuutus, myöhemmin A-Vakuutus.

– Asiamiesverkosto piti luoda itse. Asiamiehiä oli Kuusamossa, Posiolla, Sallassa, Kemijärvellä, Pelkosenniemellä, Savukoskella ja Utsjoellakin. Kun asiakasmäärä kasvoi, niin Kemijärvelle piti perustaa oma toimisto, jossa oli parhaimmillaan kaksi työntekijää koko ajan työssä.

Kansan keskuudessa leviävä tieto eli puskaradio oli erinomainen markkinointikanava. Uskollisia asiakkaita saatiin runsain määrin, kun vakuutusasiat hoidettiin hyvin. 1990-luvun alussa käyttöön tulleet, nykypäivän matkapuhelimia huomattavasti isokokoisemmat matkapuhelimet helpottivat liikkuvien asiamiesten työtä. A-Vakuutuksen piiriedustajan työstä Niilo jäi eläkepäiville.

– Ja vieläkin minulta kysellään neuvoja, että miten vakuutusasioiden kanssa pitää toimia jotta ne menevät oikeassa järjestyksessä.

Suomi on muuttunut paljon yhdeksän vuosikymmenen aikana. Kuolajärven kunnan nimikin muuttui Sallaksi, jonka 1930-luvun lupaavalta vaikuttanut kehitys katkesi kahteen sotaan. Tuhkasta Sallassa kuitenkin noustiin. Asutettiin kodittomiksi jääneet ihmiset, ja jälleenrakennettiin uudet kodit. Niissä vaiheissa on Niilo kasvanut ja sekä tehnyt päivätyön. Vaiherikasta elämää, josta hän ei päivääkään vaihtaisi pois.