Paikallisuutiset

Poku-Ori, Taika-Vappu ja Hiisi-sonni asuvat Outisen poikkeuksellisella suomenhevostilalla – ihmiselle sopii "solmuun käärittävä" hevonen

Outisen ratsastuskeskus tekee työtä napapiirin yläpuolella kansallishevosen elinvoiman säilyttämiseksi.

Outisen ratsastuskeskuksen pihalla ottaa vastaan komeasarvinen poro. Se näyttää olevan kuin kotonaan asuintalon viereisellä nurmella.

– Se on Pilkku, vanha härkä. Ollut kaksi kuukautta metsässä, mutta olisiko ilmat kylmenneet niin, että se päätti ilmestyä takaisin, Mia Lappalainen huutelee kävellessään paikalle.

Pilkku lähtee omille teilleen joka vuosi alkukesästä, vaikka muut porot pysyttelevät ratsastuskeskuksen lähettyvillä aitauksessa.

– Tämä vaan aina jotenkin houdinina katoaa, Lappalainen kertoo.

Pian paikalle köpöttelee, selkeästi huomionkipeä, Liekki-kissa. Silläkin on ikää jo 12 vuotta. Liekki on ollut kuvioissa yhtä kauan kuin Lappalainen osti Outisen tilan ja muutti siihen laumansa kanssa.

Huttu-Ukko on kova kinuamaan halauksia ja rapsutuksia. Outisen ratsastuskeskuksen yrittäjä Mia Lappalainen ottaa kasvattinsa kainaloon. Kuva Esa Keskinen / Koti-Lappi.

Hevoset eivät ylitä jokea

Outisen ratsastuskeskus ja Outisen tila sijaitsevat nimensä mukaisesti Outitunturilta Sorsajärveen ja Kemijokeen laskevan Outijoen varrella, 5-tien läheisyydessä Kemijärvellä. Tila on keskittynyt erityisesti suomenhevosen kasvattamiseen ja käyttämiseen ratsastuksessa sekä opetuksessa. Hevosia on parikymmentä.

– 15 vuotta sitten alkoi lauman kerääminen ja hevoskasvatus, Lappalainen kertoo.

Hän on muuttanut yläasteikäisenä 1980-luvulla Aavasaksalta Kemijärvelle, mikä oli alkuun kulttuurishokki. Koulujen jälkeen tie vei etelään ja nuorena vierähti esimerkiksi kolme vuotta Etelä-Ruotsissa 200 hevosen tallilla töissä. Työuraa on myös teurastamolla raskaassa päässä. Sitten Lappalainen "haalautui tännemmäksi" ja asui Rovaniemellä, Luostolla ja Posiolla. Yksi talvi meni eläinten kanssa Suomulla, mutta optimaalisia tiloja toiminnalle ei tahtonut löytyä. Sieltä jäi nimi yritykselle Off-Piste Adventures Suomu.

Lopulta kohdalle osui mahdollisuus ostaa Outisen tila. Tärkeää on, että tilalla on laajat laitumet ja metsäalueet, joilla hevoset pääsevät elämään mahdollisimman lajityypillisesti laitostumatta. Yksi aitaus on tehty perinteiseen malliin, eli sitä rajaa kolme aitaa ja yhdellä puolella joki, josta hevoset saavat juomavettä. Hevoset eivät ylitä jokea edes jääaikana, koska tietävät, että siinä on virtausta.

Jätti-varsa (etualalla) lähentelee jo kolmikuukautisena pienen täysikasvuisen suomenhevosen säkäkorkeutta. Taustalla sen sisar Ruustinna ja äiti Helkky. Suomenhevosia on eri värisiä, vaikkakin kantakirjaa perustettaessa 1907 pääväriksi päätettiin rautias eli punaruskea. Valkoiset eivät synny valkoisina, vaan muuttuvat vaaleaksi. Vaaleaa väriä kutsutaan kimoksi. Kuva Esa Keskinen.

Haluna varmistaa kansallishevosen jatko

Yrittäjyys oli Lappalaiselle vaihtoehto siksi, että se oli keino työllistyä ja pysyä lähellä sukulaisia.

Johtoajatuksena on ollut varmistaa Suomen kansallishevosen jatko ja tehdä sitä tunnetuksi paikallisille ja matkailijoille. Suomenhevonen on ainoa alkuperäinen Suomessa kehitetty hevosrotu. Liinaharjaa on jalostettu puhtaana rotuna vuodesta 1907 lähtien, kun sen kantakirja perustettiin. Suomenhevosta kutsutaan englanniksi joskus nimityksellä Finnish Universal (suomalainen yleishevonen), sillä sen katsotaan sopivan liki kaikkiin hevosen käyttötarkoituksiin Suomessa: maatalous- ja metsätöihin, raviurheiluun, ratsastukseen ja vikellykseen.

Ensimmäiset asiakirjamerkinnät suomalaisesta hevosesta ovat 1300-luvun vaihteesta. Nykyistä jalostettua suomenhevosta edeltänyt maatiaishevoskanta oli satojen vuosien ajan ainoita hevosrotuja Suomen alueella.

Toisessa maailmansodassa rotu palveli armeijassa kumppanina sotilaiden rinnalla. 1950-luvulla se saavutti määrähuippunsa, arviolta 409 000 hevosta. Maa- ja metsätalouden koneellistuessa suomenhevosten määrä lähti kuitenkin jyrkkään laskuun 1960-luvulta lähtien. Vähiten suomenhevosia oli vuonna 1987, jolloin kirjattiin vain 14 000 eläintä.

Rodun pelastumisessa oleellista olivat raviurheilu ja jossain määrin myös Suomessa uusi ratsastusharrastus. Suomenhevosten määrä alkoikin vähitellen nousta. Nykyään useimmat suomenhevoset kasvatetaan ja opetetaan ravureiksi, mutta rotu on myös suosittu opetus- ja harrasteratsu. Suomenhevosen rahallinen arvo liikkuu 5 000–20 000 eurossa.

Lappalaisen suunnitelmissa hieman vähentää hevosten määrää, kun osa kasvateista lähtee. Työtä, vaikkakin palkitsevaa, on hurjasti yhdelle ihmiselle.

– Meidän omat hevosemme ovat harvinaisia sukuja, koulutettuja ja niin sanotusti täyspäisiä.

Hän kuvailee, että hevosen olemuksesta noin 50 prosenttia tulee geeneistä ja 50 prosenttia ympäristöstä.

Outisen hevosilla pääsee esimerkiksi lyhyelle maastoretkelle täysin kokematonkin ratsastaja, mikä on melko harvinaista.

Pääosa asiakkaista tulee Pyhätunturin suunnalta ja muista matkailijoista. Ratsamassa käydään Kemijärven ympäryskunnista. Lapin maakunnassa on vain kolme muuta tilaa, joilla on yrityskäytössä suomenhevosia. Matkailussa niiden käyttö on vielä vähäistä verrattuna huskyihin ja poroihin.

Laajentaminen talvella säännöllisiin rekiajeluihin on ollut Lappalaisen mietteissä. Tilalla on jo nyt poroajelua ja hevosrekiajelua tapahtumissa. Rekiajelut vaatisivat ulkomaisen matkanjärjestäjän, jonka kautta ryhmät tulisivat esimerkiksi Pyhälle.

Hiisi-sonni on itäsuomenkarjaa, eli kyyttö. Pienikokoiset ja sitkeät kyytöt ovat alkuperäisrotu, joka on sopeutunut pohjoisen vaativiin oloihin.

Hiisi-sonnin morsiammet villiintyneinä

Keskuksen kaikki lajit edustavat alkuperäisrotuja – Liekki-kissaa myöten. Lappalainen on hankkinut hiljattain kolme kyyttöä, eli itäsuomenkarjan lehmää. Uusin tulokas on puolen vuoden ikäinen Hiisi-sonni, joka on hankittu Tornion Kantojärveltä kuululta kyytön suojelijalta Ilmari Majurilta .

– Se on harvinaista vanhaa kyyttösukua. Nämähän ovat nykymaataloudessa ongelmajätettä, kun ovat niin pieniä.

Kyytön liha on kuitenkin arvostettua ja arvokasta. Suomenhevosen tapaan myös tämä rotu on kulkenut Suomessa ihmisen rinnalla kovissa olosuhteissa.

– Tosi sitkeitä ja pienikokoisia niin pystyvät laiduntamaan märemmilläkin mailla, Lappalainen kuvailee.

Päätarkoitus onkin hoitaa kyyttöjen avulla perinnebiotooppeja Kemijoen alueella. Laidunnetulla alueella siihen sopeutunut lajikirjo on valtava. Lappalaisella on käytössä Vuostimossa kymmenen hehtaarin saari, jossa kaksi kyyttölehmää laiduntavat Reeta Nymanin lypsykarjatilan karjan kanssa.

Lappalainen on aloittanut viime kesänä Juhani Korpelan Jänkäkoira-yrityksen kanssa retket katamariinilla saareen laiduntavia eläimiä katsomaan.

Nyt kyytöt pitäisi houkutella venekyytiin ja takaisin tilalle, mutta se ei ole vapaana vietetyn kesän jälkeen niin yksinkertaista.

– Hiisin morsiammet ovat nyt saaressa laitumella vähän villiintyneenä.

Hevostilalla on aina jotain hommaa. Mia Lappalainen sulkee aitausta. Kuva Esa Keskinen.

Merkitystä mielenterveydelle

Lappalainen toivoisi, että paikalliset ja yhteiskunta laajemminkin ymmärtäisivät hevosen ja yleisesti eläinten merkityksen ihmisen hyvinvoinnille.

– Hevosista on paljon tutkimusta, jossa toistuvasti osoitetaan niiden rooli ihmiselle myös mielenterveyden kannalta.

Keskuksella on alkamassa tammikuussa Kelan korvaamat terapiaratsastukset. Outisen tilan omat hevoset ovat eittämättä rauhallisia. Lappalainen kuvaileekin hevosiaan "solmuun käärittäviksi". Poku-ori on 800 kiloa kiskova jässikkä, mutta tekee Lappalaisen puhekäskystä sentin tarkkoja peruutusharjoituksia. Sosiaalinen Huttu-Ukko taas kerjää rapsutuksia melko vaativaan sävyyn, mutta tekee sen ihmisen huomioiden.

Ne mukautuvat ihmisen tarpeisiin ja toiveisiin, oltiin sitten määrittämässä metsäretken vauhtia tai ratsastuksen aikataulua.

– Niille käy kaikki. Sellaisia ihmiset tarvitsevat. Niiden kanssa pärjää.

Outisen tilan oma kasvatti Huttu-Ukko on todellinen ihmisystävä.